Jenkkilästä, osa 1

Moikka!

Tänä viikonloppuna sukuloidaan, joten taaskaan ei ole luvassa mitään etäisestikään blogin aihepiiriin kuuluvaa. Sen sijaan, koska en halua vallan vaipua koomaan tämän bloggaamisen kanssa, päätin esitellä teille reissukuvia :) Joskushan näitä lupailin esitellä, ja ainakin yksi ihminen silloin lupasi sen postauksen lukeakin. Yksikin on vallan hyvä määrä minulle, joten täältä pesee! Aivan mielettömän upea reissu oli kyseessä, jäi kyllä kipinä tehdä useamminkin tällaisia roadtripping tyyppisiä matkoja. Ja mikä jottei lähteä vielä joskus uudestaankin Jenkkilän maille, aika pieni osa tuli vasta koluttua.

 

Ahkera menopelimme

Nämä kuvat ovat siis elo-syyskuun vaihteesta, armon vuodelta 2013. Ukkoseni oli tuon kesän töissä Amerikassa ja minä päätin matkustaa sinne kunhan omat kesätyöni sain päätökseen. En enää tarkkaan muista matkasuunnitelmien kehittymisprosessia, varsinkin kun ne kehittyivät aika pätkissä, aina silloin kun pystyimme toisillemme puhumaan seitsämän tunnin aikaerosta huolimatta. Muistaakseni kuitenkin aika alusta asti oli selvää, että lähtisimme kiertämään autolla maata, koska tuon kokoisessa paikassa, jossa on tuhat ja yksi mielenkiintoista asiaa joita haluaisi nähdä, on suoranaisesti typerää pysyä vain yhdessä tai kahdessa paikassa. Varsinkin kun Ukkoni oli töissä pikkukaupungissa North Carolinassa, joka noin matkailullisessa mielessä oli melko tylsä paikka.

Lake Erie

 

Alkuun suunnitelmat olivat hyvinkin kunnianhimoisia, minä kun todellakin halusin nähdä ne kaikki tuhat ja yksi itseäni kiinnostavaa paikkaa. Jostain sain vielä päähäni senkin, että meidän pitää käydä katsomassa Montrealissa asuvaa ystävääni. Aikaa ei kuitenkaan ollut kuin kaksi viikkoa, koska koulussakin piti tuolloin vielä käydä. Aika karsittu tuo meidän reittimme sitten lopulta oli, ja muutama ajomatka oli aivan törkeän pitkiä. Minulla ei edes ole ajokorttia, joten aika ihana tuo Ukkoni on, jaksoi toimia koko matkan ajan kuskinani ja ajaa sinne minne hullu akka käski :)

Hehkeä matkalainen

Matka alkoi siis Wilmingtonista, North Carolinasta ja ensimmäinen pysähdyspaikka oli Lake Erien rannalla, Broctonin pikkukylässä New Yorkin osavaltiossa. Eräjormailun (ja budjettimatkailun) ystävinä asuimme teltassa leirintäalueella ja keittelimme aamupuuromme trangialla. Pari ensimmäistä päivää pidimme tuota Broctonia tukikohtanamme ja ajelimme tutkimassa lähiseudun pikkukyliä ja viinitiloja. Sieltä matkamme jatkui sitten Kanadan puolelle Montrealiin. Rajanylityspaikaksi oli luonnollisesti valittava Niagara Falls. Mutta on kyllä sanottava että petyin aika karvaasti. Kovin oli pienen näköiset putoukset, puhumattakaan siitä valtavasta turistirysästä niiden ympärillä... Kasinoita, hotelleja, näkötorneja, laivoja, krääsäkauppoja. Kyllä minä sanon että menkää Islantiin, jos haluatte nähdä hienoja vesiputouksia. (Seljalandsfoss. Siitä ei vesiputous muutu kyllä yhtään hienommaksi. Ensi kerralla kuvaspämmäyspostauksessa sitten kuvia siitä.)

Peuravaara Montrealissa

Ystävämme pääsi osallistumaan katutaiteilijan näytökseen

Kanadalainen kirjelaatikko, joista otin aivan hämmentävän monta kuvaa..

 

Montreal vaikutti oikeinkin mahtavalta paikalta, valitettavasti vain osuimme johonkin vuosisadan helleaaltoon, ja mukavuuden nimissä vietimme päivät lähinnä museoissa ja muissa ilmastoiduissa tiloissa :D Kapunkiakin olisi tutkinut oikeinkin mielellään enemmän, jos vain olisin siihen pystynyt. Illat olivat onneksi mukavan viileitä ja kävimme muun muassa katsomassa ulkoilmanäytöltä elokuvia. Pääosa ajasta taisi kuitenkin kulua ystäväni kanssa juoruiluun, ja aivan liian pian tuli hetki kun meidän piti taas heittää hyvästit. Pienen Kanadan koukkauksen jälkeen oli taas aika palata Amerikan puolelle. 

Rajan ylittäminen Jenkkilään ei sitten ollutkaan niin helppoa. Ukollani oli luonnollisesti työlupa ja viisumi, kun kerran siellä töissä oli. Nämä olivat vain umpeutuneet sinä päivänä kun työnsäkin loppuivat. Eikä se olisi ollut mikään ongelma, meille vain sattui joku aloitteleva rajavirkailija, jolla ei ollut aavistustakaan mitä sellaisessa tilanteessa pitää tehdä. Jotenkin hänelle taisi jäädä se käsitys, että Ukko olisi tulossa vielä uudestaankin töihin, vaikka kuinka yritettiin selittää että ollaan vain lomailemassa. Tai sitten se virkailija ei vain uskonut, että joku haluaisi käydä Kanadassa lomallaan :D Lopulta tämä virkailija kävi sitten esimieheltään kyselemässä neuvoa ja päästiin jatkamaan matkaa ilman muita välikohtauksia.

Hullu liskonainen löytää kyllä kaikki matelijat lähialueelta. Tämä salamanteri oli häntineen noin kymmenen sentin mittainen ja asusteli hämärässä metsässä, joten kuva ei valitettavasti ole sieltä tarkimmasta päästä.

Rajan ylitettyämme olimme Vermontissa, ja ajelimme jotain huikaisevan kauniilla maisemilla reunustettua pikkutietä. Jättimäisiä puita, pikkuruisia maatiloja ja sumuisia vuoria. Olimme myös täältä varanneet itsellemme leirintäaluepaikan, jostain vieläkin pienemmästä kyläpahasesta kuin aikaisemmin. En edes ole varma mikä sen nimi oli :D Leirintäalue oli joka tapauksessa Hapgood Pond, oikein mukava. Ainoa vain, että ohjekyltit neuvoivat pitämään kaikki ruuat autossa, etteivät hajut houkuttele karhuja paikalle. Ööh... Apua?

Matala majamme

Vältyimme onneksi kohtaamasta yhtään karhua, vaikka jopa retkeilimme leirintäaluetta ympäröivässä metsässä. Hirmumyrsky Sandyn jäljiltä metsä oli melkoisessa kunnossa, kaatuneita ja katkenneita puita oli ympäriinsä, suurin osa niistä oli päässyt jo hyvin vauhtiin lahoamisessa. Vähänkin jyrkemmiltä rinteiltä oli kaikki maa-aines lähtenyt paljastaen juuriverkoston. Muutaman puron ylittävän sillankin oli myrsky tuhonnut.

En se minä ollut!

Ituhippi elementissään

Hapgood Pond pysyi tukikohtana vielä seuraavankin päivän, josta matka jatkui sitten itärannikon isoihin kaupunkeihin. Mutta niistä lisää huomenna :)